Istuminen ei ole ihmisoikeus, liikkumisvapaus on.

Yläpuolella oleva otsikko on asiallisesti periaatteessa totta, mutta asiayhteydestä irrotettu. Se on kuitenkin sopivan raflaava karistelemaan ruostuneita käsityksiämme istumisesta.

Istuminen on ollut viimeiset kaksi vuotta kuuma peruna koululaisten fyysisen aktiivisuuden lisäämisessä sekä työikäisten työhyvinvoinnin parantamisessa. Jokainen peruskoulun opettaja ja suuryrityksen toimitusjohtaja on yhtä mieltä istumisen haitoista sekä sen vähentämisen tarpeesta. Muutamat opettajat ovat laittaneet oppilaansa istumaan jumppapallojen päälle ja pulpetteja on nostettu päällekkäin. Viime vuosina moderneissa yrityksissä on selkävaivaisille toimistotyöntekijöille tullut mahdollisuus saada säädettävä työpöytä. Edelläkävijäyrityksissä jopa täysin terveet työntekijät ovat halutessaan voineet tilata seisoma-asennossa työskentelyn mahdollistavan työpöydän.

Istuminen leikkaa läpikotaisin länsimaisen kulttuurin ja se on niin arkipäiväinen asia, että jopa sen merkityksen havainnointi omassa elämässä on vaikeaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä koulutusjärjestelmämme istuttaa systemaattisesti jokaisen suomalaisen lapsen jo päiväkoti-ikäisenä. Päiväkodista alkaa siis istumisputki, joka jatkuu esikoulusta peruskouluun ja toisesta asteesta mahdollisesti korkeakouluun asti. Minut on istutettu kuusivuotiaana esikoulussa ja siitä lähti 21 vuoden istumisputki. Tämä putki katkesi vasta 27-vuotiaana, jolloin lopetin istumisen yliopiston luennoilla ja aloin opiskella sekä tehdä töitä seisoma-asennossa. Ensimmäiset pari viikkoa olivat pahoja...

Olen itse ottanut ohjenuoraksi periaatteen, joka juontaa juurensa sukellusharrastuksestani. Se menee yksinkertaisuudessaan seuraavasti: PYSÄHDY, MIETI ja vasta sitten TOIMI. Antaisin tämän saman vinkin myös niille tahoille, jotka ajavat istumisen vähentämistä ja etenkin niille jotka ovat istuttamassa suomalaisia lapsia. Ennen kuin lähdemme hutkimaan joka suuntaan "istuminen tappaa -mantraa", niin voisimme uhrata ajatuksen yhdelle perustavaa laatua olevalle kysymykselle: milloin ja missä istumisesta tulee suomalaisille normi? Oma käsitykseni on se, että tällä hetkellä varhaiskasvatuksesta lähtien jokaisessa kouluasteessa on piilo-opetussuunnitelma, johon kuuluu lapsien istumaan opettaminen. Tämä oppi menee lasten selkäytimeen pelottavan tehokkaasti. 

Lapset omaksuvat asioita nopeasti ja kritiikittömästi, joten istumisen vähentäminen kannattaisi aloittaa niistä suomalaisista, jotka eivät vielä istu suurinta osaa päivästään. Nämä suomalaiset ovat lähes kaikki alle kuusivuotiaita ja heitä ei kannattaisi alkuunkaan lähteä edes istuttamaan. Mikä siis ratkaisuksi? Kun syksyllä uusi ikäluokka kuusivuotiaita astuu esikoulun ovista sisälle, niin tuolit ovat kadonneet ja pöydät ovat säädettäviä. Sama linja jatkuu myös vuoden kuluttua ala-asteen ovesta käytäessä sekä yläkouluun siirryttäessä. Lukiossakaan ei olisi enää takapenkkien poikia. Mitä mieltä olette? Suostuisiko tämä ikäluokka enää aloittamaan istumista työelämässä? 

Istumattomuus voi pelottaa ja säädettävät pöydät maksavat yhteiskunnalle. Uskallan kuitenkin väittää ilman minkäänlaista tieteellistä pohjaa, että säädettäviin pöytiin investoiminen ja "näin on ennenkin tehty" -periaatteesta luopuminen eivät ole mitään nykyisen istumishegemonian aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna.

Comment