Kuntien mahdollisuudet tarjota liikuntapalveluita ovat sidoksissa paikalliseen tahtotilaan eli siihen, nähdäänkö liikuntapalvelut resurssoinnin arvoisiksi ja missä määrin. Tämän tahtotilan riittävyys riippuu taas kunnan taloudellisesta tilanteesta, sillä hyvinä aikoina rahaa on jaettavissa enemmän vaikka tahtotila liikunnan tukemiseen olisikin kunnassa heikompi. Taloudellisten taantumien aikana kunnallisten palveluiden arvojärjestys tulee selvimmin esille ja Suomessa ajanjakso 1980-luvulta 2010-luvulle on mielenkiintoinen tämän ilmiön tarkasteluun. Tälle ajanjaksolle nimittäin sijoittuvat Suomen historian voimakkain taloudellinen kasvu sekä kaksi lamaa 90-luvun alussa ja 2010-luvun vaihteessa.

Kunnat ovat keskeisessä asemassa paikallisen liikuntakulttuurin toimintaedellytysten tarjoamisessa etenkin fyysisen ympäristön osalta. Keskeinen asema liikuntapaikkarakentamisessa selittyy osittain liikuntalain muovaamalla traditiolla vastuunjaosta. Kuntien välillä on kuitenkin ollut aina suuria eroja liikunnan olosuhteisiin resursoinnissa ja ylipäätänsä liikuntaedellytyksissä. (Kokkonen 2013, 32–33.) Kunnallinen päätöksenteko on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen paikallisen liikuntakulttuurin muutoksiin, sillä toiminnan resurssit ohjaavat toiminnan muotoutumista esimerkiksi lajien välillä. Laadukkaat suorituspaikat ja riittävät harjoitusvuorot antavat paremmat edellytykset menestyksekkään toiminnan rakentamisessa. (Itkonen 1996, 277.)

Entinen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan dosentti Kalervo Ilmanen on tutkimuksessaan paneutunut kunnallisen liikuntahallinnon muutokseen 1917-1994. Tutkimuksen mukaan ensimmäisen liikuntalain voimaantulon myötä vuonna 1980 kuntiin perustettiin huomattavasti uusia liikuntalautakuntia sekä liikuntatoimen virkoja. Erityisesti liikuntatoimen johtotehtävissä olevien virkamiesten määrä kasvoi liikuntalain myötä. Aivan pienimpiä kuntia lukuun ottamatta kunnissa oli oma liikuntalautakuntansa. Suurimpien kaupunkien toimintaan liikuntalailla ei ollut suurta vaikutusta, mutta pienemmissä kunnissa ensimmäiset liikunnan viranhaltijat voidaan katsoa liikuntalain ansioksi. Vaikutuksensa on ollut varmasti myös viranhaltijoiden palkkakustanusten tuilla, joita valtio maksoi kunnille. Vuonna 1986 palkkatuki alkoi koskea myös erityisliikunnanohjaajien palkkausta yli 10 000 asukkaan kunnissa. Tämä paransi huomattavasti erityisliikunnan asemaa Suomessa, kun kunnat alkoivat organisoida toiminnan järjestämistä. Erityisliikunnan osalta tehtiin jo 1980-luvun alussa kometiamietintö, jossa kartoitettiin toimenpiteitä erityisliikunnan aseman parantamiseksi. (Ilmanen 1996, 184–189.)

Julkinen talous oli voimissaan 1980-luvulla ja tämä koski myös valtion kykyä kuntien resurssiohjaukseen. Liikuntalain mukaisesti valtio tuki taloudellisesti kuntia liikuntaedellytysten luonnissa, mikä suurimmaksi osaksi tarkoitti liikuntapaikkarakentamista ja liikuntapaikkojen ylläpitoa. Alueellisia eroja pyrittiin kaventamaan resurssien kohdistamisella erityisesti maaseutukuntiin. Sisäliikuntapaikkojen rakentaminen oli korostunutta suhteessa ulkoliikuntapaikkoihin, mikä selittyy ainakin osittain sillä, että valtio tuki erityisesti sisäliikuntaolosuhteiden kehittämistä. (Kokkonen 2013, 75–76.) Valtionhallinnon linjaus maaseutukuntien liikuntarakentamisen taloudellisesta tuesta mahdollisti monen vähävaraisemman kunnan liikuntarakentamisen. Tällä oli myös vaikutuksensa liikuntapaikkarakentamisen kokonaismäärään, joka oli 1980-luvulla Suomen historian kiivainta. Kunnat sijoittivat liikuntapaikkojen uudisrakentamiseen ja perusparannuksiin historiallisen suuria rahasummia. Rakentaminen ei keskittynyt vain suurhankkeisiin, vaan myös vanhoja liikuntapaikkoja kunnostettiin mittavasti. (Ilmanen 1996, 164–165; 178–179.)

Kuntien liikuntaan käyttämät rahat kasvoivat voimakkaasti aina 1980-luvun loppuun asti. Tämä oli jatkoa trendille, joka sai alkunsa 1960-luvulla. Liikunnan rahoituksen kasvu selittyi 80-luvulla suurimmaksi osaksi kuntien kasvaneilla liikunnan määrärahoilla. Alueelliset erot olivat kuitenkin edelleen suuria, vaikka kuntien väliset erot liikuntamäärärahoissa hieman kaventuivat liikuntalain valtionosuuksien aluepoliittisesta jaosta johtuen. (Ilmanen 1996, 194–195.)

1990-luvun lama vaikutti liikuntakulttuurin taloudellisiin resursseihin ensinnäkin julkisen sektorin taantuman vuoksi, mutta myös kuluttajien ostovoiman vähenemisen takia. Liikunnan harrastaminen ei kuitenkaan vähentynyt laman aikana, vaikka markkinaehtoisesti tuotettujen liikuntapalveluiden kulutus taantui hetkellisesti. Lama vähensi myös valtion normisäätelyä, sillä kuntia säätelevää säädöstöä kumottiin, mikä johti kuntien suurempaan harkintaan liikuntapalveluiden järjestämisessä. (Kokkonen 2013, 119–121.) Liikuntalain johdosta perustetut liikuntalautakunnat yhdistettiin laajempiin kokonaisuuksiin kuten kulttuuri- ja vapaa-aikalautakuntiin. Kunnissa oli 1980-luvun puolivälissä noin 400 liikuntalautakuntaa, mutta vuoteen 1994 mennessä niiden määrä oli laskenut 20:een. Hallintayksiköitä uudistettiin kunnissa kovalla kädellä ja tämä näkyi myös liikuntatoimen virkamiesten määrässä. Erityisesti pienissä kunnissa liikuntatoimi koettiin uhatuksi. Liikuntalautakuntien yhdistäminen laajempia kokonaisuuksia käsitteleviin lautakuntiin vähensi luottamushenkilöiden liikunta-asioihin kohdistuvaa päätöksentekoa, sillä asiakokonaisuuksien lisääntymisen vuoksi myös luottamushenkilöiden aika jakaantui entistä useampaan aiheeseen. (Ilmanen 1996, 218–222.)

Lama aiheutti suuria paineita kuntien liikuntamäärärahojen supistamiselle. Suomen julkistaloudessa kohdatut vaikeudet johtivat asennemuutokseen suhtautumisessa hyvinvointivaltioon ja julkisiin palveluihin. Valtionhallinto alkoi vaatia kunnilta tehokkaampaa resurssien käyttöä ja rakenteiden uudistamista taloudellisesta näkökulmasta. Vuonna 1992 kuntien liikuntamäärärahat vähenivät 18 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Kunnat leikkasivat liikuntapalvelujen kaikilta osa-alueilta kuten henkilöstökuluista ja yhdistysten avustuksista. Suurin lamauttava vaikutus lamalla oli liikuntapaikkarakentamiseen, jonka taloudellinen arvo laski puoleen 1980-luvun lopun tasosta. Edellisen vuosikymmenen historiallisen kovan uudisrakentamisen jälkeen kunnat suuntasivat 1990-luvulla resurssejaan lähinnä olosuhteiden kunnossapitoon. (Ilmanen 1996, 165–166.)

Lipas-tietokannan kuntien liikuntatointen taloustietojen perusteella kunnat ovat käyttäneet 2000-luvulla vuosittain noin 500-700 miljoonaa euroa liikuntatoimen alaisiin menoihin. Kuntia voidaan nykyisin syystä pitää suomalaisen liikunnan ja urheilun kansalaistoiminnan suurimpina taloudellisina rahoittajina heti kotitalouksien jälkeen. Vuosien 2005–2015 välillä kuntien liikuntatointen käyttökustannukset (kaikki liikuntapalveluiden järjestämisestä aiheutuvat kustannukset) nousivat 28 prosenttia. Suuri loikka käyttökustannuksissa tapahtui 2007–2008, jolloin kustannukset kasvoivat noin 40 miljoonalla eurolla. Käyttökustannusten kokoluokka oli vuonna 2015 noin 690 miljoonaa euroa.

Kokonaistaloudellisesti merkityksellisin talousmuuttuja on liikuntatoimen nettokustannukset. Nettokustannukset osoittavat kunnan verovaroista liikuntapalveluihinsa sijoittaman rahamäärän, sillä niistä on vähennetty käyttötuotot kuten perityt pääsymaksut ja muut käyttömaksut liikuntapaikoista. Vuosina 2005–2015 nettokustannukset nousivat 24 prosenttia, mikä merkitsee sitä, että kunnat ovat lisänneet liikuntapalveluiden veropohjaista resursointia vuosikymmenen aikana lähes neljäsosalla. Nettokustannukset nousivat 442 miljoonasta eurosta 548 miljoonaan euroon.

Iloksemme voimmekin todeta, että viimeisin lama ei koetellutkaan liikunnan ja urheilun rahoitusta tai edellytyksiä lähellekään 90-luvun laman kaltaisesti. Vaikka kunnat ovat velkaantuneet rankasti vuoden 2008 romahduksen jälkeen, niin leikkuri ei ole osunut liikuntapalveluiden rahoitukseen. Aiheeseen voit tutustua tarkemmin vuonna 2016 julkaistussa kirjoituksessa. Kuntien tämänhetkinen arvostus liikuntapalveluita kohtaan vaikuttaa vahvalta. Samaa voi sanoa myös valtionhallinnosta, joka ei pahimpinakaan lamavuosina leikannut liikunnan ja urheilun valtionavustuksista tai kuntien liikunnan valtionosuudesta. Liikunta ja urheilu selvisivät lamavuosista ilman taloudellisia leikkauksia, mitä tulisi pitää osoituksena alan arvostuksen noususta 90-lukuun verrattuna. Tämä on seikka, josta en ole kuullut julkisuudessa paljon puhuttavan.

 

Kirjoitus pohjautuu Anton Ahosen Pro gradu -tutkielmaan eriytyneen liikuntakulttuurin tunnusmerkkien ilmenemisestä paikallisessa liikuntakulttuurissa.

+ Lähdeviitteet

Ilmanen, K. 1996. Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa 1917–1994. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing House and Sisässuomi Oy.

Itkonen, H. 1996. Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Tampere: Gaudeamus.

Kokkonen, J. 2013. Liikuntaa hyvinvointivaltiossa. Suomalaisen liikuntakulttuurin lähihistoria. Suomen Urheilumuseon tutkimuksia 2. Helsinki: Suomen urheilumuseosäätiö.

Rantala, M. 2014. Sata vuotta toistoa – Liikunnan asemointi ja argumentointi suomalaisessa liikuntapolitiikassa vuosina 1909–2013. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 287. Jyväskylä: Likes. Viitattu 23.9.2017. https://www.likes.fi/filebank/987-Sata_vuotta_toistoa_Rantala_2014_netti.pdf.

Salasuo, M. 2016. Liikuntalain henki ja harrastamisen kustannukset. Liikunta & Tiede 53 (1), 86–87. Viitattu 28.9.2017. http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_1-16_86-87_lowres.pdf

Comment