Suomalainen liikuntakulttuuri perustuu poikkeuksellisen vahvasti kansalaisyhteiskunnasta kumpuavaan aktiivisuuteen. Liikunta ja urheilu ovat organisoituneet Suomessa perinteisesti yhdistysmuotoisesti vailla yksityisen tai julkisen sektorin vahvaa ohjausta. Tämä on osoitus kansalaisten eli yksityishenkilöiden toimeliaisuudesta ja oma-aloitteisesta organisoitumisesta.

Yhteisöllisyys, vapaaehtoisuus ja talkootyö ovat olleet keskeisiä elementtejä liikuntakulttuurissa koko 1900-luvun. Viimeisen 30 vuoden aikana yhteiskunta on muuttunut huomattavasti ja onkin mielenkiintoista huomata kansalaisyhteiskuntaan nojaavan liikuntakulttuurin linkittyvän laajempiin muutoksiin esimerkiksi julkisella sektorilla. Millaisia muutoksia liikunnan kansalaisyhteiskunta eli suomalaiset harrastajajoukot, urheiluseurat ja liikuntajärjestöt ovat kohdanneet 1980-luvulta lähtien?

Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen on määritellyt suomalaisen liikuntakulttuurin siirtyneen 1980-luvulla niin sanottuun eriytyneisyyden vaiheeseen, jossa harrastettujen lajien määrä ja toiminnan monimuotoisuus ovat lisääntyneet valtavasti aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna. Itkosen liikuntakulttuurin tyypittelyssä eriytyneisyyden vaihe käsittää 1980-luvulta alkavat muutokset muun muassa seurojen organisaatioissa ja myös yksittäisten harrastajien suhteessa harrastuksiinsa. Erityisesti ei-urheilullinen liikunta on muuttunut monitahoisemmaksi ja tämä on aiheuttanut kasvavaa kilpailua harrastajista ja toiminnan resursseista. Liikunnan ja urheilun toimijoiden motiivien kirjot laajenevat, sillä liikunnasta kiinnostuvat myös sellaiset tahot, joiden pääasiallinen toimintakenttä ei liity liikuntaan tai urheiluun. Jo 1960-luvulla alkanut toimijoiden ammattimaistuminen on jatkunut eriytyneen toiminnan kaudella entisestään ja se on johtanut osaltaan myös liiketoiminnallisten mallien siirtymiseen liikuntaan. (Itkonen 1996, 226–228.)

Suomessa elettiin 1980-luvulla voimakasta hyvinvoinnin kasvun aikaa. Lisääntyneet taloudelliset resurssit mahdollistivat kasvavan kulutuksen ja tämä ulottui myös liikuntakulttuuriin. Itkosen (1996, 227) kuvaama harrastamisen yksilöllistyminen liittyi myös elämyshakuisuuteen sekä itseilmaisuun liikunnan avulla. Taloudellisen hyvinvoinnin kasvu mahdollisti yhä useammille aikaisemmin elitistisinä pidettyjen lajien harrastamisen. Samanaikainen liikunta-alan kaupallistuminen sekä ulkomaisten vaikutteiden lisääntyminen vaikuttivat uusien lajien harrastusmahdollisuuksiin Suomessa. (Kokkonen 2013, 73–74.)

Itkosen mukaan harrastajien motiivit moninaistuivat yhteiskunnan yleisten muutosten vuoksi ja tämä vaikutti myös odotuksiin seuratoiminnalta. Kulttuurin elämäntyylistyminen asetti persoonallisia vaatimuksia myös liikuntaharrastuksille. Liikuntakulttuurin pirstoutuminen kasvatti lajimääriä ja muutti lajien keskinäisiä asetelmia. ”Perinteiset” ja harrastajapohjaltaan vuosikymmeniä vakiintuneessa asemassa olleet lajit voivat harrastajien mieltymysten muuttuessa menettää harrastajiaan uusille, paremmin harrastajien toiveita vastaaville lajeille. Tämä saattoi näkyä myös paikallisesti, jolloin paikkakunnan perinteiset seurat joutuivat supistamaan toimintaansa harrastajakadon vuoksi. (Itkonen 1996, 283.)

Hallintokulttuurin muutos

Keskusjärjestöjen yhdistyminen ja keskusjohtoisen hallintokulttuurin mureneminen 1990-luvun alussa vaikutti myös seurojen toimintaan. Uusien toimijoiden ja lisääntyneen kilpailun vuoksi seuroilla ei ollut enää valmiiksi annettua toimintamallia ja olemassaolon perustelua. Perinteisesti seurat olivat harjoittaneet sellaista toimintaa, joka oli sopinut nuorten ja fyysisesti terveiden atleettien vaatimuksiin. Toiminnan ja arvojen eriytyessä ja laajentuessa seurojen toimintaan tuli myös harrastuspohjaisempaa ja eri väestöryhmille soveltuvaa toimintaa. Tähän muutokseen vaikuttivat varmasti myös julkishallinnon pyrkimykset terveysliikunnan edistämisessä. (Heikkala 2000, 124–126.)

Pitkänlinjan liikuntatieteilijä yhteiskuntatieteiden tohtori Juha Heikkala (2000) laskee eriytyneen liikuntakulttuurin rakenteellisiksi ja toiminnallisiksi muutoksiksi kasvun, eriytymisen ja ammattimaistumisen. Liikuntakulttuurin toimijoiden määrä on kasvanut 1980-luvulta lähtien kiihtyvällä vauhdilla, mutta samanaikaisesti toimijat ovat myös eriytyneet toisistaan niin toiminnan kuin tavoitteidenkin osalta. Toimialoittumisen myötä on ilmaantunut erilaisia toiminnan tavoitteita kuten lasten- ja nuorten liikunta, kilpaurheilu, ammattilaisurheilu tai erityisryhmien liikunta. Toiminta on ammattimaistunut niin, että nykyisin suurimmissa seuroissa on palkattuja toimihenkilöitä ja toimintakulttuuri on ottanut vaikutteita liiketoiminnallisesta logiikasta. (Heikkala 2000, 124–127.)

Liiketoiminnallisen logiikan esiinmarssi

Suomalainen liikuntakulttuuri on aina perustunut vapaaehtoisuuteen, mutta viimeisten vuosikymmenien aikana julkishallinto ja yritysmaailma ovat luoneet entistä tiiviimpiä suhteita kansalaistoiminnan kanssa. Esimerkiksi julkishallinnon resurssiohjaus ja paikallisella tasolla seurojen riippuvuus julkisista harrastuspaikoista ovat antaneet julkishallinnolle vahvan ohjaavan aseman liikuntakulttuurissa. Yritysmaailma on taas huippu-urheilun elinehto, joka joissain tapauksissa on edennyt siihen, että urheilusta on tullut liiketoiminnan pääasiallinen tuote. (Heikkala 2000, 124–127.)

Liikuntajärjestöjen ja seurojen toiminnassa on 1980-luvulta lähtien ollut kasvavaa painetta myös liiketoiminnallisen logiikan omaksumiseen. Eriytyneen liikuntakulttuurin kauden aikana seurojen toiminnassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia yksilöllisten ja kollektiivisten havaintotapojen välillä. Tämän muutoksen rinnalla myös toimialoittuminen ja tulosohjaus ovat vaikuttaneet liikuntajärjestöjen ja -seurojen toimintaan. Samanaikaisesti julkishallinnon kiinnostus ja suoranaiset vaatimukset järjestöjen toiminnalle sekä liikuntakulttuurin kaupallistumisen logiikka ovat muokanneet seuroja sopeutumaan muuttuneeseen toiminta- ja asenneympäristöön. (Heikkala & Koski 2000, 115–117.)

Keskinäisen kilpailun lisääntyminen

Kolmannen sektorin toimijoiden määrän lisääntyminen ja vaatimus entistä ammattimaisemmasta toiminnasta ovat johtaneet kasvaneeseen kilpailuun resursseista. Kilpailu ei tapahdu vain liikuntakulttuurin järjestöjen välillä, vaan laajasti kaikkien kolmannen sektorin toimijoiden kesken. (Koski 2000, 132.)

Näistä syistä johtuen kolmas sektori on yrittänyt ottaa käyttöönsä uusmanagerialistisia toimintamalleja kilpaillakseen paremmin resursseista. Tämä ilmenee seuratasollakin muuttuneena kielenä, johon voivat kuulua esimerkiksi markkinointistrategia, visio tai palvelutarjooma. Seurat ovat alkaneet tuottaa myös maksullisia palveluja, joiden pääasiallinen motiivi on taloudellisten resurssien hankkiminen varsinaisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Tällainen toiminta vaatii seuroilta vahvaa itsetuntemusta omista arvoistaan, jotta funktionaalistuneet toiminnot eivät hämärrä seuran alkuperäistä olemassaolon perustaa. (Koski 2000, 132.) Heikkalan mukaan liikuntakulttuurissa ei voida kuitenkaan sanoa olevan toimivaa markkinamekanismia lukuun ottamatta suosituimpia kilpaurheilulajeja ja ammattilaisurheilua. Tämän vuoksi lajien menestyminen ei perustuisi tarjonnan ja kysynnän lakiin. Liiketoiminnallisten mallien soveltaminen vapaaehtoistyöhön on aina jossain määrin ristiriidassa kansalaistoiminnan periaatteiden kanssa. Markkina-ajattelun soveltaminen, ainakin osittain, on kuitenkin auttanut irrottautumaan korporatiivisista toimintamalleista. (Heikkala 2000, 125–127.)

Jälkimodernismi ei tarkoita yhteisöllisyyden purkautumista, vaan sen muuttumista

Itkosen (1996) esille nostama eriytyneisyyden vaihe istuu hyvin jälkimodernin yhteiskunnan yksityisyyden korostumiseen ja yhteisöllisten rakenteiden purkautumiseen. Yhdysvaltalaisen viestinnän professorin Joshua Meyrowitzin (1997) mukaan jälkimodernissa yhteiskunnassa yhteisöllisyyden purkautuminen ei tarkoita kuitenkaan absoluuttista yksilökeskeisyyttä, vaan yhteisöllisyyden purkautuminen ilmenee ennemmin yhteisöjen uudelleen muovautumisena, jossa yksilöllä on entistä suurempi mahdollisuus vaikuttaa sitoutumisen asteeseen omasta arvomaailmastaan käsin. Yhteisöllisyyden tarpeiden muovautuminen vastaamaan paremmin yksilön tarpeita kuvaa tarkemmin muutosta kuin varsinainen purkautumisprosessi. (Meyrowitz 1997, 65.) Jälkimodernin yhteiskunnan liberalisoituminen eli arvojen eriytyminen tarkoittaa seuroissa yhden tärkeän sitouttavan elementin hiipumista. Erilaiset arvot voivat kohdatessaan aiheuttaa konflikteja ja paras keino yhteisen suunnan säilyttämiseksi on avoin kommunikointi erilaisten arvojen välillä. Liikuntakulttuurin toimijoiden moninaistuttua ja toimijoiden laajennuttua myös liikuntakulttuurin ulkopuolelle, on oman merkityksellisyyden perusteleminen tullut tarpeelliseksi myös muille kuin vain oman alan toimijoille. (Heikkala 2000, 125–127.)

Jälkiteollisten yhteiskuntateorioiden mukaan myös tieto pirstaloituu ja yhteiskunta siirtyy monien totuuksien aikaan, mikä hankaloittaa myös liikuntapoliittisten päätösten tekemistä (Itkonen 1996, 279–280). Mielestäni on kuitenkin perusteltua todeta, että nykyistä liikuntapoliittista päätöksentekoa värittävät taloudellisiin vaikuttimiin perustuvat argumentit. Taloudellinen vaikuttavuus on tämän päivän liikuntapolitiikan suuri tarina, joka vaikuttaa olevan omaksuttu myös liikuntajärjestöissä oman olemassaolon perusteeksi. Perinteisesti vapaalla kansalaistoiminnalla pitäisi olla autonomia päättää harjoittamansa toiminnan päämääristä (Rantala 2014, 143). Yhdistyksen ulkopuolelta ohjattuja tavoitteita ovat esimerkiksi julkishallinnon pyrkimykset kansanterveyden edistämiseksi sekä seuran palvelutuotantoa hyödyntävien kuluttajien intressit (Heikkala 2000, 132).

Yhteiskunnalliset odotukset kansalaisyhteiskunnalta ja erityisesti järjestöiltä ovat kasvaneet

Tällä vuosituhannella odotukset järjestöjä kohtaan ovat kasvaneet ja järjestöiltä odotetaan panosta yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa. Julkishallinnon tavoitteet ovat entistä enemmän mukana myös kansalaistoiminnan päämäärissä. (Heikkala & Koski 2000, 115–117.) Kun valtiovallan taloudelliset resurssit hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ovat supistuneet, niin sitä yleisemmäksi on tullut kolmannen sektorin saamien tukien tavoitemäärittely sekä tavoitteenmukaisuuden arviointi ja raportointi. Vaikka jälkiteollisessa yhteiskunnassa toteutuvat liberalismi, tavoitteiden eriytyminen ja julkisvallan hallinnon hajautuminen, niistä huolimatta julkinen sektori on kasvattanut odotuksiaan kolmannelta sektorilta päämääriensä edistämiseksi. Liikuntakulttuurin voidaankin sanoa yhteiskunnallistuneen, mikä tarkoittaa sitä, että toimijat altistuvat enenevissä määrin ulkopuoliselle tavoitteenmäärittelylle ja toimintamalleille. (Heikkala 2000, 130–132.)

Toisaalta liikuntakulttuurin toimijat ovat myös itse aktiivisesti pyrkineet levittäytymään muille elämän toimialueille. Toimijat käyttävät olemassaolonsa perusteluina liikunnan kansanterveydellisiä ja kansantaloudellisia vaikutuksia, huippu-urheilun merkitystä paikalliselle ja kansalliselle identiteetille sekä markkinataloudellista potentiaalia. Kolmannen sektorin merkitystä ja olemassaolon perustetta mitataan usein euroissa ja toiminnan onnistuminen on sitä parempi mitä suuremmat taloudelliset vaikutukset siitä koituvat. Tämä muutos on tapahtunut samaan aikaan liikuntakulttuurin eriytymisen kanssa ja se koskee yhtä lailla valtakunnallisesti toimivia liikuntajärjestöjä kuin paikallisia seuroja. Yksilötasolla arvojen moninaistumisesta ja toiminnan yksilöllistymisestä huolimatta seurojen odotetaan tekevän osansa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisessä yhteisen hyvän eteen. Seurat joutuvat vastaamaan yksilöllistyviin harrastajien vaatimuksiin ja samanaikaisesti julkishallinto olisi valmis ”ulkoistamaan” palvelutarjontaansa kolmannen sektorin tuotettavaksi. Julkishallinto olettaa, että kansallisen hyvinvoinnin edistäminen on myös järjestön tai yhdistyksen sisäsyntyinen tavoite. (Heikkala 2000, 130–132.)

Heikkala (2000) ennustaa kolmannen sektorin kehityslinjoiksi yhtenä ääripäänä julkiseen ja yksityiseen sektoriin sulautunutta, arvopohjaltaan köyhtynyttä suuntaa. Toisena ääripäänä on kansalaistoiminnan uusiutuminen ja eriytymisen jatkuminen siihen pisteeseen, että yhdistyskenttä jakaantuu toimintaperiaatteiltaan kansalaistoiminnan renessanssin kokeneeseen ruohonjuuritoimintaan, nykyisen kaltaiseen yhdistystoimintaan, julkisen sektorin palvelutuotannon tarpeeseen vastaavaan toimintaan sekä markkinamekanismien mukaisesti toimivaan palveluliiketoimintaan. (Heikkala 2000, 130–132.)

 

Kirjoitus pohjautuu Anton Ahosen Pro gradu -tutkielmaan eriytyneen liikuntakulttuurin tunnusmerkkien ilmenemisestä paikallisessa liikuntakulttuurissa.

+ Lähdeviitteet

Heikkala, J. 2000. Liikunnan järjestökentän muutokset ja toimintaympäristö. Teoksessa H. Itkonen, J. Heikkala, K. Ilmanen & P. Koski (toim.) Liikunnan kansalaistoiminta – muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu 152. Helsinki: Liikuntatieteellinen seura, 119–134.

Heikkala, J. & Koski, P. 2000. Järjestöt kolmen merkitysulottuvuuden – vapaaehtoisuuden, valtion ja markkinoiden – leikkauspisteessä. Teoksessa H. Itkonen, J. Heikkala, K. Ilmanen & P. Koski (toim.) Liikunnan kansalaistoiminta – muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu 152. Helsinki: Liikuntatieteellinen seura, 107–118.

Itkonen, H. 1996. Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Tampere: Gaudeamus.

Kokkonen, J. 2013. Liikuntaa hyvinvointivaltiossa. Suomalaisen liikuntakulttuurin lähihistoria. Suomen Urheilumuseon tutkimuksia 2. Helsinki: Suomen urheilumuseosäätiö.

Koski, P. 2000. Liikunnan kansalaistoiminta kulttuurina – toiminnan merkityksellisyys ja merkitysrakenteet. Teoksessa H. Itkonen, J. Heikkala, K. Ilmanen & P. Koski (toim.) Liikunnan kansalaistoiminta – muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu 152. Helsinki: Liikuntatieteellinen seura, 135–154.

Meyrowitz, J. 1997. Shifting worlds of strangers: Medium theory and changes in "them" versus "us". Sociological Inquiry 67 (1), 59–71.

Rantala, M. 2014. Sata vuotta toistoa – Liikunnan asemointi ja argumentointi suomalaisessa liikuntapolitiikassa vuosina 1909–2013. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 287. Jyväskylä: Likes. Viitattu 23.9.2017. https://www.likes.fi/filebank/987-Sata_vuotta_toistoa_Rantala_2014_netti.pdf.

Comment