Julkishallinto on merkittävä tekijä liikunnalle ja urheilulle ensinäkin olosuhteiden luojana sekä tärkeänä rahoittajana. Kunnat käyttävät vuosittain noin 700 miljoonaa euroa liikuntapalveluiden järjestämiseen, ja valtio rahoittaa suoraan liikunta- ja urheilutoimijoita noin 150 miljoonalla eurolla vuosittain – lukuisat liikuntajärjestöt toimivat puhtaasti valtion rahoituksen turvin. Jo pelkästään ilmeisen resurssiohjauksen todennäköisyyden vuoksi liikunta-alan toimijoiden on syytä olla tietoisia julkishallinnon motiiveista rahoittaa heidän toimintaansa, sillä kuten vanha sanonta sanoo: “kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Onneksi tässä tapauksessa tilanne ei ole aivan niin yksioikoinen, mutta julkishallinnon suhtautumisessa liikuntaan on kuitenkin havaittavissa tiettyjä muutoslinjona viimeisten vuosikymmenien aikana.

Liikunnan terveyshyödyt ja erityisesti kansanterveydelliset hyödyt ovat olleet keskiössä liikunnan ja urheilun perustelussa viimeiset 30 vuotta. Seuraavassa tutustumme tutkimuskirjallisuuden kautta tämän perustelun muutoksiin ja julkishallinnon motiiveihin liikunnassa ja urheilussa.

Ylimpänä määrittäjänä liikunta- ja urheilutoimijoiden suhteesta julkishallintoon on Liikuntalaki. Liikuntalaissa säädetään liikunnan ja huippu-urheilun edistämisestä sekä valtionhallinnon ja kunnan vastuusta ja yhteistyöstä. Näiden lisäksi laissa säädetään valtion hallintoelimistä ja valtionrahoituksesta liikunnan toimialalla. (Liikuntalaki 390/2015.) Uudistettu liikuntalaki astui voimaan 1.5.2015. Laki korvasi pienillä muutoksilla entisen vuonna 1998 säädetyn lain, joka pohjautui vuonna 1980 säädettyyn ensimmäiseen liikuntalakiin. Liikuntalaki on niin sanottu puitelaki, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä on tasa-arvon edistäminen liikunnan avulla ja liikunnassa. (Salasuo 2016.) (Liikuntalain merkityksestä kunnille olemme tehneet tiiviin faktapaketin, jonka saat auki tästä.)

Liikuntalain yhtenä keskeisimpänä piirteenä aina sen säätämisestä alkaen on ollut kolmikantainen vastuunmäärittely valtion, kuntien ja järjestöjen välillä. Valtio on harjoittanut liikuntakulttuurin ohjausta normeilla, rahoituksella ja tiedolla. Kuntien vastuulla on ollut liikuntamahdollisuuksien turvaaminen lähinnä liikuntapaikkojen avulla. Järjestöille on kuulunut toiminnan järjestäminen. (Kokkonen 2013, 28–29.)

Terveyden edistäminen tuli olemassaolon perusteeksi 80-luvulla

Erikoistutkija, filosofian tohtori Jouko Kokkonen (2013) tiivistää 1980-luvulla alkaneen terveyspuheen motiivit kahteen osaan – taloudellisiin säästöihin sosiaali- ja terveysmenoissa sekä liikunnan välineelliseen arvoon menestyksen ja nuoruuden osoittajana. Poikkihallinnolliset pyrkimykset liikunnan edistämisessä nousivat esille 1980-luvulla, jolloin lääkintähallitus kehitti tavoitteita kansalaisten fyysisen aktiivisuuden edistämiseksi. Asennemuutos vaikutti nopeasti myös liikuntakulttuurin toimijoihin. Liikuntajärjestöt kokivat 1990-luvun alussa entistä tarpeellisemmaksi liikunnan yhteiskunnallisen merkityksen perustelemisen, jolla voitiin varmistaa myös yhteiskunnan rahoitus liikuntaan ja urheiluun. Jos aikaisemmin perustelu oli ollut kansalaislähtöistä, niin viimeistään 1990-luvulla sävy muuttui terveyden edistämiseen ja sitä kautta julkisten varojen säästämiseen tähtääväksi. (Kokkonen 2013, 94–95; 125–127.)

Tätä muutosta kuvaa erinomaisesti Likesin tutkija Maria Rantalan (2014) jaksottelun viimeinen vaihe, jossa liikuntakulttuuri kohtaa liikkumattoman elämäntavan vuosina 2000–2013. (huom. Rantala on jaksottanut suomalaisen liikuntapolitiikan kynnysjaksot 1900-luvun alusta 2000-luvulle.) Rantalan mukaan viimeisimmän periodin aikana liikunta ja erityisesti fyysisen inaktiivisuuden yhteiskunnalliset vaikutukset ovat tulleet laajaan keskusteluun. Tällä on ollut vaikutuksensa toimenpiteisiin väestön fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi, ja esimerkiksi valtion sekä kuntien hallinnollisten toimialojen yhteistyöllä on pyritty vastaamaan tähän haasteeseen. Valtiovallan huomio liikuntaa kohtaan on näkynyt hallitusohjelmissa, joissa on keskitytty vapaan kansalaistoiminnan tukemiseen ja enenevissä määrin myös liikunnan terveyshyötyjen edistämiseen. (Rantala 2014, 22–23.)

Miten julkinen sektori sitten heräsi 1990-luvulla entistä innokkaammin toteuttamaan terveyden edistämiseen tähtääviä toimenpiteitä fyysisen aktiivisuuden lisäämisellä? Vuonna 1980 säädetty liikuntalaki määritteli vahvemmin liikunnan kansalaisen oikeudeksi. Hyvinvointivaltion kultavuosina 70- ja 80-luvuilla komiteamietinnöissä liikunta nähtiin perusoikeutena ja yksilön vastuu omasta liikunnastaan siihen nähden toissijaisena. Taloudellisen kasvun hiipuminen 80-luvun loppua kohden ja viimeistään 90-luvun alun lama aiheuttivat kuitenkin palvelulupausten uudelleen harkintaa. (Rantala 2014, 28–29.)

Hallintotyyli muuttui, ote tiukkeni

Rantalan mukaan hallitusohjelmissa liikunnan painoarvo vahvistui edelleen 90-luvun aikana, mutta yksilön vastuun korostaminen omasta liikkumisestaan tuli yhteiskunnallisiin linjauksiin mukaan vuosituhannen vaihduttua. Kansalaisen oman vastuun peräämisen lisäksi vastuunkantajia alettiin rajata tarkemmin myös liikuntahallinnon toimijoiden keskuudessa. Valtionhallinnossa käyttöönotettu uusi julkisjohtamisen tyyli (NPM) ja tulosjohtaminen vaikuttivat myös odotuksiin liikuntakulttuurin eri toimijoiden lisäarvosta ja kustannustehokkuudesta. Julkishallinnon toimintatavan muutos jakoi vastuuta liikunnan edistämisestä muille liikuntakulttuurin toimijoille kuten järjestöille ja paikallistasolle sekä kansalaisille itselleen. Tämän vuoksi liikunta nähdään nykyisin kansalaisen oikeutena, mutta sen rinnalla kulkee myös kunkin kansalaisen velvollisuus ja vastuu huolehtia liikkumisestaan. (Rantala 2014, 30–31; 36.)

Perinteisesti vapaa kansalaistoiminta on nähty valtiosta riippumattomaksi, jolloin järjestöille ja seuroille ei ole voitu antaa julkisvallan päämääriin tähtääviä tehtäviä. Julkistaloudelle tiukat lamavuodet 1990-luvun alussa lisäsivät kuitenkin valtionhallinnon kiinnostusta kolmatta sektoria kohtaan. Markkinaehtoinen johtaminen ja tulosohjaus olivat välineitä, joilla kansalaisjärjestöjä ohjattiin palvelemaan valtionhallinnon päämääriä. Viimeistään laman supistukset julkisiin palveluihin saivat valtionhallinnon etsimään korvaavia ratkaisuja kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. (Kokkonen 2013, 143.)

Lisääntynyt tutkimustieto liikunnan terveyshyödyistä ja valtionhallinnon luopuminen osasta kuntien normisäätelyä 1990-luvun alussa ohjasi valtion taloudellisia resursseja myös informaatio-ohjaamiseen, joka kohdistui julkishallinnon lisäksi myös järjestöihin. Opetusministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö perustivat Kunnossa kaiken ikää -ohjelman aikuisväestön terveysliikunnan edistämiseen. Valtionhallinnon tavoitteena oli lisätä terveysliikunnan edistämisen poikkihallinnollisuutta kunnissa sekä saada kansalaisjärjestöt tekemään vahvemmin yhteistyötä julkishallinnon kanssa kansalaisten terveyden edistämisessä. (Kokkonen 2013, 123–124.)

Markkinaehtoisesta johtamisesta vaikutteita saanut julkishallinto on alkanut nähdä 2000-luvulla liikunnan entistä enemmän työkaluna, joka on valjastettavissa yhteiskunnallisen tehokkuuden lisäämiseen. Yksilön vastuulla on tehokkuusajattelussa merkitystä ja niin myös vapaan kansalaistoiminnan kustannustehokkaalla järjestäymisellä ja tehokkuutta lisäävillä toimintatavoilla. Tehokkuusajattelu on ollut vallalla erityisesti terveyspalveluiden kohdalla, missä liikkumattomuuden vähentämisellä uskotaan voitavan vaikuttaa kustannustasoon. (Rantala 2014, 76–77.)

 

Kirjoitus pohjautuu Anton Ahosen Pro gradu -tutkielmaan eriytyneen liikuntakulttuurin tunnusmerkkien ilmenemisestä paikallisessa liikuntakulttuurissa.

+ Lähdeviitteet

Itkonen, H. 1996. Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Tampere: Gaudeamus.

Kokkonen, J. 2013. Liikuntaa hyvinvointivaltiossa. Suomalaisen liikuntakulttuurin lähihistoria. Suomen Urheilumuseon tutkimuksia 2. Helsinki: Suomen urheilumuseosäätiö.

Rantala, M. 2014. Sata vuotta toistoa – Liikunnan asemointi ja argumentointi suomalaisessa liikuntapolitiikassa vuosina 1909–2013. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 287. Jyväskylä: Likes. Viitattu 23.9.2017. https://www.likes.fi/filebank/987-Sata_vuotta_toistoa_Rantala_2014_netti.pdf.

Salasuo, M. 2016. Liikuntalain henki ja harrastamisen kustannukset. Liikunta & Tiede 53 (1), 86–87. Viitattu 28.9.2017. http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_1-16_86-87_lowres.pdf

Comment