Lisää rahoitusta ja vastuuta järjestöille?

Hyvinvoinnin ja terveyden painopistealue pitää sisällään viisi kärkihanketta, joista yksi liittyy kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen sekä eriarvoisuuden vähentämiseen.

Kärkihankkeen tavoitteena on lisätä muun muassa terveitä elintapoja liikunnan avulla. Merkille pantavaa on, että liikunta mainitaan tässä yhteydessä ainoana keinona elintapojen parantamisessa. Kärkihankkeessa on kuvattu, että aktiivinen elämäntapa arkipäiväistetään yhdessä ihmisten ja järjestöjen kanssa. 

Uskoakseni tämä tarkoittaa liikunta- ja kansanterveysjärjestöjen entistä vahvempaa resursointia valtion taholta. Tällä keinolla järjestöille pyritään luomaan riittävät taloudelliset edellytykset hankkeiden järjestämiseksi myös paikallisella tasolla.  

Kokeilukulttuurin tuominen uusien tapojen juurruttamiseen näyttäisi olevan keskeinen osa tätä kärkihanketta. Liikuntajärjestöt ovatkin jo ennakkoon lähteneet soveltamaan kokeilukulttuuria ja paikallisista toimijoista lähtevää liikunnan edistämistä. Tämä on erinomainen ajatus uudeksi lähestymistavaksi kansalaisten liikunnan lisäämisessä, sillä paikallisesti ja tuttujen ihmisten järjestämä toiminta saa aina enemmän huomiota kuin Valo-talon seitsemännestä kerroksesta julkaistu kehitysohjelma.

 

Millaisia haasteita?

Kärkihankkeen toteuttamistapa on ehdottomasti valtiolle sekä kunnille kustannustehokas, sillä niiden vastuut eivät kasva kärkihankkeen jalkauttamisessa. Jos järjestöiltä halutaan kuitenkin entistä tehokkaampia toimenpiteitä kansalaisten fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi, niin se edellyttää myös entistä suurempia tukieuroja. Keskittymisessä järjestöjen tarjoamaan kustannustehokkuuteen sekä uskossa kokeilukulttuurin paikalliseen luovuuteen piilee kuitenkin muutama sudenkuoppa, jotka kannattaa välttää jo ensimetreillä. 

 

Vaikuttavuus

Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää liikuntajärjestöille vuosittain kymmeniä miljoonia euroja hankkeisiin liikunnan edistämiseen. Kenelläkään ei ole kuitenkaan tietoa rahoitettujen hankkeiden vaikuttavuudesta ja etenkään pitkän aikavälin vaikutuksista. Toisin sanoen tietoa ei ole siitä, mitä avustusta saanut järjestö tukieurolla saa aikaiseksi. Hankkeiden jälkiarviointi tulisi uudistaa ja mahdollisesti ulkoistaa. Jälkiarviointi tuo lyhyellä aikavälillä kustannuksia, mutta tehottomien hanketyyppien karsiminen pois avustuksien saajista toisi pitkällä aikavälillä huomattavia säästöjä sekä tarkempaa tietoa käytettyjen menetelmien toimivuudesta.

 

Yhteistyö

Hallintokuntien välinen yhteistyö ja poikkihallinnollisuus ovat olleet viimeiset viisi vuotta kuumaa jargonia jokaisessa fyysisen aktiivisuuden lisäämiseen tähtäävässä kokouksessa. Läpileikkaava päätöksenteko ja läpinäkyvät päätöksentekomekanismit kuulostavat monimutkaisilta ja kuuluvat jokaisen asiantuntijan repertuaariin oman asemansa pönkittämisessä. Näissä termeissä piilee kuitenkin totuus, sillä puhutaanhan kärkihankkeen kuvauksessakin liikunnan "arkipäiväistämisestä". Liikunnan harrastaminen ei ole tällä hetkellä kovinkaan monelle suomalaiselle lähelläkään jokapäiväistä ja muiden elämänalueiden liikunnallistaminen olisi enemmän kuin tarpeellista. 

Liikuntajärjestöt yksin tai edes yhdessä kuntien liikuntaa hoitavien virkamiesten kanssa eivät pysty kankeamaan liikkumattomia kansalaisia lenkkipoluille. Siihen tarvitaan yhteistyötä muidenkin kuin vain "liikuntaihmisten" kesken. Kuitenkin suurimmassa osassa tapauksista "kollaboratiivisuus" ja "läpileikkaava päätöksenteko" vaatisivat vain sitä, että kaksi ihmistä puhuu toisilleen asioiden järkevämmästä hoitamisesta. 

Liikunnan sanansaattajiksi itsensä mieltävät voisivatkin poistua useammin näyttöpäätteidensä äärestä ja tarjota apua tai pyytää apua muiltakin kuin toiselta liikunnan sanansaattajalta. Tämän tapahtuessa vieläpä ihan kasvokkain ja rennosti laatuoluen äärellä,  nousisi kollaboratiivisuus aivan uusiin sfääreihin.   

 

"Näin on aina ennenkin tehty" -asiantuntijat näyttöpäätteiden vankeina

On huomattavasti helpompaa tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia kuin monimutkaisista asioista yksinkertaisia. Todelliset asiantuntijat toimivat luonnollisesti jälkimmäisen periaatteen mukaan, mutta liikuntasektorilla on aivan liikaa monimutkaistettuja ihmisen perustarpeita.

Kokeilukulttuuri toimintamallina on enemmän kuin tervetullut niille valtakunnallisille järjestöille, joissa on totuttu "kehittämään" 80-luvulta peräisin olevissa kokouksissa sihteereineen ja pöytäkirjoineen. Kokeilukulttuuri ei tarkoita vastuun siirtämistä ruohonjuuritasolla toimivalle seura-aktiiville, vaan toimintamalli ennemmin lisää järjestöjen työtä ja vastuuta kuin vähentää niitä. Toimiakseen kokeilukulttuuri edellyttää organisointia ja liikkeelle tuuppaavaa voimaa. Jotta järjestöt voivat nämä tarjota, se edellyttää aktiivista kanssakäymistä paikallistason kanssa. Tätä ei voida menestyksekkäästi hoitaa näyttöpäätteelle kirjoitetulla toimintasuunnitelmalla, vaikka päätöslauselmia olisikin "menestyksekkäästi" tehtailtu Kekkosen valtakaudelta lähtien. 

 

 

 

Comment