Seurojen edustajien kanssa keskustellessa kuulee usein valittelua talkootyön hiipumisesta ja "ydinporukan" vatsahaavaan johtavista stressitasoista. Mukana on varmasti myös tervettä liioittelua, mutta tästä huolimatta urheiluseuran aseman muutos (liikunta)kulttuurissa on mielenkiintoinen aihe.  

Ensialkuun faktat pöytään: urheiluseuroissa tapahtuvasta talkootyöstä ja sen määrästä ei ole kattavaa aineistoa. Likes on määritellyt "Kansalaistoiminnan tietopohja" selvityksessä   suomalaisista 7-17 prosenttia tekevän vapaaehtoistyötä liikunnan ja urheilun parissa. Miehistä 14-22 prosenttia ja naisista 9-12 prosenttia tekee vapaaehtoistyötä. Valon julkaisema "Urheiluseurat 2010-luvulla" pitää mahdollisena, että keskimääräinen vapaaehtoistyöhön käytetty aika olisi vähentynyt. 

Minun tiedossani ei ole tutkimusta, joka antaisi vastauksen talkootyön mahdolliseen vähenemiseen. Tämän vuoksi olen päätelmissäni "kentän syvien rivien" varassa. Sen uskallan kuitenkin sanoa, että uusien lajien tulo ja ylipäätänsä liikuntakulttuurin pirstaloituminen hajaannnuttaa myös vapaaehtoistyötä tekeviä. Vapaaehtoisten määrä on viimeisen 20 vuoden aikana hajaantunut uusien ja perinteisten lajien kesken, jolloin voi muodostua illuusio talkootyön vähenemisestä. 

 

Miksi "kenttien syvät rivit" saattavat olla kuitenkin oikeassa?

Miksi urheiluseurat eivät enää onnistuisi houkuttelemaan jäsenistöään talkootyöhön samoin kuin takavuosina? Tähän kysymykseen ei ole yhtä vastausta, mutta nykyinen kehityslinja voi kuvastaa muuttunutta seuran ja jäsenen suhdetta. Aikaisemmin seura oli jäsenelle instituutio, joka mahdollisti harrastamisen, mutta nykyisin seura kuvastuu osalle jäsenistöä palvelun tuottajana. Jäsen tai harrastavan lapsen vanhempi on liikuntapalveluista maksava asiakas, joka ei ole valmis lahjoittamaan työpanostaan palveluntarjoajalleen.  

Kun seuran jäsenet ja lasten vanhemmat muuttuvat henkiseltä asenteeltaan asiakkaiksi (joissain tapauksissa melko hyvinkin maksaviksi asiakkaiksi) niin vaatimukset ja odotukset seuran "palvelutarjontaa" kohtaan nousevat. Toisin sanoen osa jäsenistöstä odottaa seuran tuottavan jonkin palvelun maksua vastaan. Tällaiseen ajattelumalliin ei kuulu ilmaisen työn tekeminen, sillä eihän kukaan hyvää hyvyyttään käy ohjaamassa ryhmäliikuntatuntiakaan, vaikka olisikin ostanut jäsenyyden kuntokeskuksesta.

Tämä aiheuttaa ongelmia etenkin niissä seuroissa, joissa hallinto ja toiminnan järjestäminen toimivat täysin vapaaehtoisvoimin. Samaan aikaan kasvavat vaatimukset ja vapaaehtoistyöhön valmiiden jäsenten väheneminen lisäävät jäljellä olevien vapaaehtoisten työtaakkaa. Jäsenet mieluummin maksavat palvelusta kuin ovat itse osallisena toiminnan mahdollistamisessa. 

Muutos voidaan toisaalta nähdä myös seurojen ammattimaistumiseksi, jolloin vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa alkavat organisoida palkkatyössä olevat työntekijät. Suomessa arvioidaan olevan noin 1 000 urheiluseuraa, joissa on palkattua työvoimaa. Näiden työsuhteiden luonteesta tai vakituisuudesta ainakaan minulla ei ole tarkempaa tietoa.  

Seuroja haastatellessa on ilmennyt, että nykyisellään seurojen pyörittäminen vapaaehtoisvoimin koetaan raskaaksi. Usein esille nousee ajatus seurojen yhdessä palkkaamasta työntekijästä, joka työskentelisi monessa seurassa ja näin palkkakustannukset saataisiin jaettua kokopäiväisen työntekijän palkkaamisen mahdollistamiseksi.   

 

Viipyilevä yksityinen sektori

Mikä erottaa urheiluseuran järjestämän kuntopiirin yksityisen palveluntarjoajan vastaavasta? Vapaaehtoisuus vai kenties yleishyödyllisyys? Monilla urheiluseuroilla on päätoiminen toiminnanjohtaja ja palkattuja valmentajia sekä muita ohjaajia, jotka pyörittävät seuran toimintaa ja mahdollistavat jäsenten harrastamisen. Vapaaehtoisuus ei enää kaikissa tapauksissa erota yhdistystä yksityisestä toimijasta.  Keskeisenä erona on kuitenkin yleishyödyllisyys, joka tarkoittaa sitä, että yhdistys ei saa tuottaa voittoa ja sen täytyy käyttää resurssinsa yhdistyksen tarkoituksen edistämiseen. Yksityisen palveluntarjoajan tarkoituksena on taas taloudellisen lisäarvon tuottaminen omistajalleen tai omistajilleen.

Tulevan vuosikymmenen aikana kaupallisten liikuntapalvelujen lisääntyminen saattaa entisestään nostaa harrastajien vaatimuksia seuroja kohtaan ja muuttaa seurojen asemaa yhteisöllisistä harrastajien yhteenliittymistä palveluja jäsenilleen tuottaviksi organisaatioiksi. Pääkaupunkiseudulla on ollut havaittavissa yksityisten toimijoiden keskuudessa suuntaus, jossa liikuntapalveluita tarjotaan entistä "yhteisöllisemmässä" hengessä. Yksityisten yhteisöllisten liikuntapalveluiden tarjoaminen ei ole rajoittunut vain täysi-ikäisiin, vaan yritykset ovat haistaneet markkinaraon myös lasten ja nuorten harrasteliikunnan alueella. 

Vuosien ajan on päivitelty lasten ja nuorten harrasteliikunnan ryhmien puutetta eli juuri niiden ryhmien, joissa lapsi voi harrastaa pari kolme kertaa viikossa ilman sitoutumista kilpaurheilun vaatimiin harjoittelumääriin. Samaan aikaan on peräänkuulutettu seuratoiminnan ammattimaistumisen vauhdittamista sekä surkuteltu harrastamisen kustannusten nousua. Nämä ovat yhdessä kovia vaatimuksia - joku voisi luonnehtia niitä jopa ristiriitaisiksi.

Yksityiset liikuntapalvelut voivat ratkaista näistä helposti kaksi ensimmäistä, mutta harrastuskustannusten nousu on kuitenkin tällaisessa yhtälössä enemmän kuin todennäköistä. Yksityisen palveluntarjoajan liikuntapalvelu ei ole itsessään millään tavalla vähempiarvoinen tai vähemmän toivottu kuin yhdistysmuotoinen, mutta harrastuksen hinta määrittyy yksityisellä palveluntarjoajalla kysynnän ja tarjonnan mukaan.

 

 

Harrastuskustannusten ja ammattimaistumisen paradoksi.

Pelko harrastuskustannusten noususta on vallitseva ja julkisesti kyseenalaistamaton paradigma liikuntapiireissä. Harrastuskustannusten nykyiseltä tasolta edelleen kasvattamisen kannalla olevien määrä ei ole kuitenkaan marginaalinen vähemmistö niin kuin voisi kuvitella. Tämä on tullut itselleni selväksi lukuisten haastattelujen perusteella.

Kasvukeskuksissa on paljon maksukykyisiä vanhempia, jotka ovat valmiita "sijoittamaan" lapsensa harrastamiseen nykyistä huomattavasti enemmän, mikäli tietävät saavansa maksua vastaan lapselleen ammattimaista valmennusta.  Maksukykyisyys ja -halukkuus ei rajoitu myöskään vain kilpaurheiluun, vaan drop out -ilmiön niittäessä satoaan kilpailullisessa toiminnassa, ollaan varmasti valmiita maksamaan myös lapsen muutamasta harrasteviikkotunnista.

Ammattimaisen valmennuksen tarjoaminen ei luonnollisestikaan ole ilmaista, mutta järkevillä toimintamalleilla kuten seurojen yhteistyöllä ja riittävillä harrastajavolyymeillä ammattimaisemman valmennuksen hinta ei muodostune liian suureksi rasitteeksi. Suomi on kuitenkin harvaanasuttu ja vähälukuinen maa. Yhdistysten määrä ollut korkea jo vuosikymmenien ajan (arviolta 15 000 seuraa)  ja 2000- luvulla seurojen määrä on vielä kasvanut. Lisäksi urheilulajien määrä on kasvanut viimeisten 20 vuoden aikana huomattavasti.  Näiden  tietojen valossa ei ole ihmeellistä, että suurten harrastamäärien kerääminen on seuroille haastavaa ja kasvukeskusten ulkopuolella jopa mahdotonta. 

Mikäli seurat eivät tarjoa riittävästi harrasteliikuntaa halukkaille ja maksukykyisille perheille, niin arvelen yksityisen sektorin vyöryvän perinteisesti seuroille kuuluvalla alueelle seuraavan vuosikymmenen aikana. Tämä voi tapahtua kuitenkin myös tarjonnasta riippumatta, mikäli yhdistysmuotoisten "palvelujen" hintataso pääsee karkaamaan.

Urheiluseurojen kannattaa tulevaisuudessa muistaa oma vahvuutensa, joka nojaa yhteisöllisyyteen ja sen mahdollistamaan talkoohenkeen. Seuran toiminnan ammattimaistumisen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että toiminta siirretään palkattujen työntekijöiden vastuulle ja yhteiseksi hyväksi tarkoitetusta "vapaaehtoistyöstä" totutaan saamaan riittävä rahallinen korvaus. Palkatut työntekijät ovat seurassa kuin seurassa vain hyväksi, mikäli ne eivät saa seuran jäseniä tuntemaan itseään maksaviksi asiakkaiksi.  

Comment